Olen aloittamassa uutta työnohjausryhmää ja kirjoittelen fläppitaululleni ryhmän toiveita ja odotuksia työnohjausprosessiltamme. Jälleen kerran kirjoitan muistiin ryhmästä nousevan toiveen: ”Puhutaan asiat niiden kanssa, joita ne koskevat”. Samalla huomaan myötätuntoisesti ajattelevani, että mitä tämän teeman takana mahtaa olla ja mitä minun pitäisi kuulla, nähdä ja ymmärtää?
Päätän kokeilla elää tilanteita läpi mielikuvissani. Heilautan taikasauvaani ja silmäni saavat kyvyn nähdä asioiden taakse, korvani kuulevat sanojen merkityksen ja aivoni virittyvät oikealle taajuudelle ymmärtämään kokonaisuuden teeman takana. Alan ymmärtää miksi asioista ei ehkä puhuta niiden kanssa, joita ne koskevat:
Näen ryhmän ihmisiä, jotka tahtovat tulla nähdyiksi ja kuulluiksi juuri omana itsenään. He toivovat, että toinen kuulee juuri oikein sen mitä kerrotaan ja näkee viestijän tunteet ja tuntemukset niinkuin ne on tarkoitettu. He pelkäävät, että näin ei tapahdu.
Huomaan ihmisten olevan epävarmoja osaamisestaan ja taidoistaan. Näen kateuttakin. Toisen osaaminen ja innostus hämmentää.
Kuulen viestijän äänessä epävarmuutta. Hän yrittää muotoilla palautettaan sellaiseen muotoon, että vastaanottaja voisi kuulla sen loukkaantumatta.
Näen kuulijan silmissä kauhua. Mitä olen tehnyt väärin? Enkö riitä? Enkö kelpaa? Näen häpeän punan nousevan kuulijan kasvoille.
Huomaan tunteiden hämmentävän. Tiimipalaverissa joku avautuu tunteistaan ja antaa niiden näkyä. Yksi miettii kuumeisesti kuinka tästä tilanteesta pääsisi äkkiä pakoon ja toinen pitää avautumista vähintäänkin nolona. Avautuja hämmentyy ja ehkä häpeää. Näen, että tähän ei ole totuttu. Huomaan, että heitä kannattaa opastaa siinä, että ihminen on kokonaisuus. Mieli vaikuttaa kehoon ja keho mieleen ja tunteet tulevat ja menevät.
Pistän merkille, että näillä ihmisillä on suuri tarve kuulua porukkaan. Eniten kaikesta he haluavat olla ryhmän jäseniä. Pahin pelko olisi joutua yksin ryhmän ulkopuolelle. Tämä pelko saa ihmiset pitämään sisällään suuriakin asioita, loukkauksia ja väärinymmärryksiä. Senkin uhalla, että se, kehen eniten sattuu, on asioista puhumaton itse. Näen, että heille pitää kertoa erilaisista persoonallisuustyypeistä ja erottelutyyleistä.
Tiedän, että 90% ihmisistä ei pysty ottamaan negatiivista palautetta ollenkaan vastaan. Suurin osa lamaantuu ja osa yrittää ohittaa. On niitäkin, jotka sisuuntuvat ja motivoituvat, mutta suurin osa ihmisistä ei kertakaikkiaan motivoidu negatiivisesta palautteesta. Huomaan ihmisten tarvitsevan palautteenantamisen ja -vastaanottamisen taitoja.
Huomaan ihmisten olevan epävarmoja osaamisestaan ja taidoistaan. Näen kateuttakin. Toisen osaaminen ja innostus hämmentää. Oman epämiellyttävän tuntemuksen saattaa kadottaa jakamalla sen toisen kanssa. Ainakin hetkeksi. Ymmärrän, että he tarvitsevat harjoitusta siitä, kuinka voi olla yhteydessä itseensä ja omiin tunteisiinsa.
Tunnen suurta myötätuntoa ja jaan nämä ihmisyyden kokemukset. Samalla ajattelen, että onneksi nämä asiat ovat sellaisia, joita voi oppia ja joita kannattaa harjoitella.
