Nuori äiti pitää varmoin ottein kiinni pienen poikansa kädestä. Askelten tahti on rivakka ja kantojen kopina kuuluvaa. Pojalla on yllään laadukas talvihaalari ja päässään lohikäärmeen harjaa muistuttava hattu. Näen heidän tulevan päiväkodista ja ajattelen, että ehkä he ovat matkalla kotiin. Äidin katseessa on hitunen lämpöä, joka jää kiireen, vaatimusten ja läsnäolottomuuden jalkoihin. Huudan sisäisesti niin lujaa kuin pystyn: ”Sinä riität”!
Kuvakulmia haetaan ja vaihdellaan. Kolme päätä kaartuu somasti samaan suuntaan ja huulet hakeutuvat pyytämättä hieman hassusti tötterölle. Vaaleat hiukset ovat suorat ja pitkät. Farkut antavat tilaa täydellisesti treenatuille pakaroille. Tämäkin hetki on täydellinen ja sen saavat tietää kaikki someystävät. Heitä onkin tykkäysten perusteella paljon. Haluan vain kysyä, että muistathan, että sinä riität!
Vanhan äidin ääni on puhelimessa vaisu. Sanat ryömivät kilpaa surumielisyyden kanssa pitkin näkymättömiä puhelinlankoja suoraan sydämeen. Kysymyksiä toistensa perään jää ilman vastauksia. Äiti ei pärjää enää yksin! Kilometrejä välissä on satoja. Kotona ruuhkavuodet ovat huipussaan. Murrosikäisten ja keski-ikäisten kotikerho haastaa ja vie voimia. Nyt tähän vaatimuskerhoon liittyy myös vanha äiti. Lupaan murehtijalle, että sinä riität!
Esimieheni kertoessa seuraavia askelmerkkejä päätän, että minä riitän!
Miehen auto on nopea. Sillä ei jää ohituksessa jalkoihin ja sen ajomukavuutta voi säätää. Comfort, sport, normal. Isävainaan perintötontille nousee jykevä kivitalo. Puhelimessa vaimo kysyy kylpyhuoneen laattojen väriä ja parisuhteen tilannetta. Sähköpostissa pomo haluaa tietää toteutuivatko kuun myyntitavoitteet, pojan jääkiekkoharjoituksissa jaetaan talkoovuoroja ja pankin suoraveloitus huolehtii pelottavan ison osan kuukauden palkasta itselleen. On pakko painaa pitkää päivää! Käyn kuiskaamassa miehen korvaan, että sinä riität!
Läppärin kannessa loistaa omena. Jään siristelemään silmiäni ja ja leikittelen omenan ääriviivoilla. Puhe soljuu tasaisesti ja en aivan ymmärrä mistä puhutaan. Huomaan, että muut ehkä ymmärtävät paremmin. Esitys päättyy diaan, joka kertoo tavoitteemme ja sen, kuinka kaukana siitä vielä olemme. Esimieheni kertoessa seuraavia askelmerkkejä päätän, että minä riitän!
He istuvat sohvan nurkassa kuin yhdessä mytyssä. 20 vuotta yhteistä elämää on hitsannut yhteen ja hionut kulmat. Kun toinen vaihtaa asentoa, liikahtaa toinenkin. Toisen kysyessä saattaa toinen vastatakin. Käydään keskustelua, vaikka sanoja ei paljon sanota. Katsekin riittää. On helppoa olla, kun tietää, että riittää!
